Kasvaako aika viljelemällä?

Teksti ja kuvat Teemu Holmi

Se on siunattu sato

Anu ja Jukka Mattsson muuttivat vuoden 1995 alussa Kerimäeltä Asikkalan Kurhilan kylään, jossa Anun vanhemmilta lunastetulla pientilalla levittäytyvät viljelylle otolliset hedelmälliset etelärinteet.

Maatilan työt olivat tuttuja molemmille jo lapsuudesta, mutta varsin ummikkoina ja kirkkain silmin Mattssonit rohkeasti ryhtyivät pienviljelijöiksi.

Uusi päätyö pientilalla jännitti:

– Hieman pelotti ja arvelutti, sillä leipä on aika pitkää ja kapeaa. Silloin oli kovaa EU-kriittistä keskustelua: ”Eihän tuollaista hommaa kukaan rupea tekemään”, Jukka muistelee.

Ilmapiiri muuttui sittemmin. Pelastukseksi koituivat erikoistuotteet – mansikka, varhaisperuna, vadelma ja herne.

Torikauppa ja suoramyynti kotipihalta periytyivät nekin jo lapsuudesta. Suoramyynnin kannalta tilukset sijaitsevat sopivasti ohikulkureitin äärellä.

– Emme tienneet miten tämä tulisi menestymään, mutta luottamusta oli, että kun kerran tähän saakka on eletty pienviljelyllä, niin miksei elettäisi tästä eteenpäinkin. 

Muiden pientuottajien tavoin Mattssoneita harmittaa suurten automarkettien tapa pitää varhaisperunaa polkuhintaan sisäänvetotuotteena. Joskus pihaan karautetaan uudenkarhealla autolla ja saman tien aletaan tinkiä ostosten hinnasta.

Jukka äityy kritisoimaan maatalouspolitiikkaa:

– EU-tuethan perustuvat siihen, että ruoka pysyy halpana ja ihmiset tyytyväisinä. Jos hintaan tulisi se, mitä tuottaminen maksaa, sittenhän ruoka olisi äkkiä puolet kalliimpaa.

– Olisi paljon nälkäisiä, Anu jatkaa.

On rasittavaa kun kaikki on yhteistä

Peltotyöt eivät ole yhtä hymyä. Jukka kertoo omien voimien välillä menevän ja hermojen olevan kireällä. Ollaan kärttyisiä ja tiuskitaan. Joskus tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin.

Enää Mattssonit eivät ole ummikkoja – rohkeus on kannattanut.

– Elämässä täytyy tehdä muutoksia. Helposti vanha sitoo liikaa eikä uskalla luovuttaa, koska uusi pelottaa. Eteenpäin menoa estää, kun vanha sitoo niin vahvasti, Jukka sanoo.

Lapset Mattssonit halusivat kasvattaa maalla – pieni kyläkoulu on vain puolen kilometrin päässä tilalta.

Viljelys- ja myyntitöihin osallistuminen on opettanut lapsille, ettei raha puussa kasva. Samalla he ovat oppineet kohtaamaan ihmisiä omatoimisesti ja rohkeasti.

– Sydäntä lämmittää kuulla vierailta hyvää palautetta lapsista, vaikka kotona oleminen ei välttämättä näytä samalta, Anu sanoo lämpimästi nauraen pihapiirin naakkojen metelöidessä taustalla.

Kolmen lapsen vanhempien oma parisuhde on vahvistunut kahden vuosikymmenen aikana.

– Yhteisvastuullisuus viljelystä on lujittanut kumppanuuttamme, kun olemme samassa työssä nenätysten, vaikka välillä eri pellolla tai Jukka torilla.

– Mutta on myös hyvin rasittavaa, kun kaikki on yhteistä, Jukka avautuu.

Seurustelunsa alkuvaiheessa Helsingin evankelisessa opistossa opiskelleet Anu ja Jukka Mattsson päättivät hoitaa suhdettaan antaumuksella, ja oitis kahden vuoden aviossa olon jälkeen he lähtivät Oronmyllylle aviopariviikonloppuun.

Innon yltyessä Mattssonit siirtyivät pian Kansan Raamattuseuran avioparityön leirien ja tapahtumien pitäjiksi. Nykyään Anu on työssä osa-aikaisesti palkattuna.

– On tehokasta valmistella alustusta jostain aiheesta, se on käytävä pohjamutia myöten omakohtaisesti läpi. Tarttumapinta tulee siitä, että puhutaan eletyn elämän kautta, Anu kertoo.

Aluksi pariskunnalla oli kynnystä avautua omasta parisuhde-elämästään ventovieraille ihmisille. Uskallus kertoa lisäsi rohkeutta. 

– Kun vetäjät avautuvat, niin toiset paritkin pystyvät avautumaan. Ihmisten edessä on alaston olo, kun puoliso tuntee tasan tarkkaan. On oltava rehellinen, kun on peili mukana, Jukka sanoo. 

Partioharrastus ja luonnossa liikkuminen ovat Mattssoneita yhdistäviä tekijöitä. Lapin tunturimaastot ovat pitkin poikin tuttuja.

Jospa aika kasvaisi viljelemällä

Pientiloilla tuotettu lähiruoka on suosiossa. Mattssonien tilan peltoala on 10,5 hehtaaria, josta puoli hehtaaria perunaa, 60 aaria mansikkaa, 20 aaria vadelmaa ja 30 aaria hernettä. Ohraa ja kauraa viljellään vuorovuosin kuuden hehtaarin laajuudella, ja loppuosa pidetään kesannolla maan lepuuttamiseksi. Tukijalkana on viidenkymmenen hehtaarin metsä.

Mansikka marjana on makea, mutta työnä vaivalloinen ja sitoo liikaa. Elämä onkin käynyt Mattssoneille liian rankaksi: talvet kuluvat avioparityössä ja kesäisin juostaan tukka putkella pitkin peltoja. Niinpä he ovat päättäneet ajaa mansikanviljelynsä alas.

– Tässä ei ole hengähdystaukoja, joten jostakin täytyy hellittää oman jaksamisen takia. Emme halua enää pitää yllä oravanpyörää, vaan hypätä siitä pois, Anu kertoo.

Mansikasta luopuminen vie ison lohkon tuloista, mutta rahantulo ei ole tärkeintä.

– Raha on yhtä tyhjän kanssa, jos sen myötä menee sivuun Jumalan suunnitelmasta. Haluamme viljellä aikaa – jospa se kasvaisi.

Kun järjestelemme elämää realistisesti, itseämme säästäen, voimme tehdä sitä, mikä on Jumalan mielen mukaista ja hänen aikataulussaan tärkeää.

Mattsonit uskovat, että Jumala haluaa vapauttaa ihmistä oman rauhattomuutensa vankilasta kokemaan Jumalan antamaa rauhaa.

– Viime vuosina rukous on tullut selkeästi tärkeämmäksi ja olemme ymmärtäneet, että oma touhumme on usein räpiköintiä, jos ei Jumala meitä johdata ja ohjaa, Jukka tunnustaa.

Työpäivät alkavat rukoillen

Mattssonit ovat ahkeria mutta myös rukoilevat hyvän sadon puolesta. Keväällä siunataan vanhanaikaisesti kylvösiemenet ja rukoillaan, että Jumala antaisi suotuisat kasvut.

Aamuisin isäntäväki kokoontuu kaikkien poimijoidensa kanssa rinkiin pihalle – satokauden työpäivät aloitetaan yhteisrukouksella. Rukoukseen uskovat nekin, jotka eivät koe olevansa uskovaisia.

– Olemme nähneet sydämen muutosta. Viime kesänäkin yksi tuli uskoon, ja Jumala tekee työtään jokaisessa, Anu iloitsee.

Satokauden päätteeksi kokoonnutaan Mattssonien mökille Päijänteen rantaan, missä sadonkorjuujuhlaan kuuluu rukousta, laulua, syömistä ja saunomista.

Mattssonit ovat kiitollisia hyvistä työntekijöistään:

– Meillä on ollut aivan taivaallinen työnvälitystoimisto. Jumala on valinnut meille sellaiset työntekijät, joihin voimme luottaa, Anu sanoo.

Työläiset majoittuvat aitoissa ja peseytyvät päärakennuksessa, jolloin yksityisyys kaventuu.

– Tällainen kolhoosielämä vähän kuluttaa, Mattssonit myöntävät.

Jumalan käsissä stressi vähenee

Välillä asiat menevät pieleen huonojen säiden takia, mutta ei huolta:

– Se otetaan mikä annetaan, Jukka tiivistää.

Kun asiat ovat Jumalan käsissä, stressi vähenee.

– Vaikka näyttäisi kaiken menevän pieleen, jälkeenpäin voi ymmärtää, että Jumala on pitänyt huolen ja asiat ovat hoituneet, Jukka sanoo.

Anu kertoo esimerkin kesäkuun lopusta, jolloin sateita ei kuulunut, vaikka rukoukset olivat kiirineet. Kastelulaitteiden levittämistä jo suunniteltiin, kunnes taivaanranta alkoi täyttyä lähestyvistä sadepilvistä ja ukkosrintaman jylinästä. Oltiin jo juhlia, mutta sitten tulikin vain ripottelua. Toisaalla Vääksyssä satoi kaatamalla.

– Ajattelimme, että no voi itku, tule nyt tänne sade. Ei se tullut, Anu kertoo.

Niin Mattssonit joutuivat levittämään kastelulaitteistot.

Parin päivän päästä Vesivehmaalta kuultiin uutisia, että hernepeltoja oli mennyt pilalle isojen rakeiden voimasta ja läheisillä tiloilla oli tuhoutunut mansikkamaita. Rajun sateen raja oli mennyt kilometrin päässä meistä.

– Kiitimme Jumalaa varjeluksesta. Me emme tiedä, mikä on hyvä meille, mutta Jumala tietää, Anu toteaa.

Enää he eivät edes uskaltaisi olla rukoilematta.

– Se olisi ihan tyhmyyttä.