Vastuuparin tunnelmia
Leirikeskuksen mäntymetsäinen aukio on tyhjä, kun käännämme auton pihaan. Järvi pilkottaa taustalla. Sadepilvet roikkuvat puiden tasalla ja astumme ulos autosta ympärillemme katsellen.
Leirikeskuksen mäntymetsäinen aukio on tyhjä, kun käännämme auton pihaan. Järvi pilkottaa taustalla. Sadepilvet roikkuvat puiden tasalla ja astumme ulos autosta ympärillemme katsellen.
On elokuun lopun torstainen iltapäivä. Kuukausien ja viikkojen odotuksen jälkeen olemme kohteessa.
Vettä tihuttaa, huomenna alkaa avioparileirimme.
Epäilyksen perhosia pyörähtää mahanpohjassa. Tuleeko tästä sittenkään mitään? Paljonko tuo puoliso mahtaa jännittää? En arvaa kysyä mitään, vaan suuntaan tutkimaan paikkoja.
Onneksi järjestelyjen tohinaan saan heti suunnata tarmoni ja mieli siinä tasaantuu.
Perjantain aikana saamme valmistelut tehdyksi ja leiriläisiä alkaa saapua. Leirikeskuksen ajo-ohjeet ovat harhauttaneet muutamat sivuteille. Kännykkä hikoaa kädessä, kun kummassakin päässä pätkivää linjaa tunnetaan tiet yhtä huonosti. Me vetäjät toistelemme toisillemme: ”Kyllä ne sieltä tulevat. Kyllä ne sieltä tulevat.” Viimein myöhästyjät kaartavat pihaan. Halaamme heidät, ja kiitollinen huokaisu nousee ylös.
Leiriläisten vastaanottoon olemme paneutuneet huolella. Monen tilanteeseen ovat ennakkotiedot antaneet hyvän tuntuman. Tutustuminen alkaa jouhevasti, omakin jännitys siinä lauhtuu. Ihmiset ovat aluksi varovaisen kohteliaita, mutta silti luontevia. Monen kohdalla tulee tuntu, että samantyylisen olen kohdannut jossain. Yritän hahmotella jokaisen avioliitosta jonkin mielikuvan, etten tulisi puheissani tökänneeksi kenenkään arkaan paikkaan.
Leiriläiset aloittavat tutustumisjutut luistavasti, vaikka sotkeudumme vähän kysymyksissämme. Toistoakin tulee puheisiin ihan liikaa, mutta tuntuu että se annetaan meille anteeksi. Nauramme porukalla ensimmäiset naurut. Nimet alkavat pysyä päässä, tulemme tutuiksi. Kyllä tämä tästä lähtee!
Aloitamme kerimällä auki omat mielikuvat itsestämme. Turhia naamioita pudotellaan pois. Vuorovaikutuksen kynnykset madaltuvat. Vetäjänä puhuessani alan luottaa ryhmään yhä enemmän. He tuntuvat ymmärtävän mistä puhun, kun kerron omista heikkouden kokemuksistani. Tuntuu vapauttavalta, että tälle joukolle uskallan puhua myös kipeistä asioista.
Lauantain aamu aukeaa pilvipoutaisena. Leiriläisiä lukuun ottamatta toimintakeskus on jo lähes tyhjä. Keskenään rupattelevat parit asettuvat aamupalalta tultuaan piiriin istumaan. Meitä on vain kaksikymmentä henkeä, tunnelma avautuu heti kuin edellisen illan jatko-osana. Lauantai on leirin tärkein päivä. Sen aikana itkemme heikkouksiamme ja avioliittojemme kipeitä asioita. Välillä taas hirnumme hillittömän vapautuneesti amatöörien avioliittonäytelmille. Ja kaikkea siltä väliltä mahtuu tähän päivään.
Lauantain viimeisessä istunnossa kynttilöiden valossa puramme parhaita ja pahimpia kokemuksia liitoissamme. On hiljaista ja hämärää. Vetäjinä tunnemme saaneemme kannattelevaa hoitoa leiriläisten välityksellä.
Lopuksi asetumme pareittain istumaan niin, että kätemme ovat yhteisessä rukousasennossa. Päivän päätösrukous kaikkien parien puolesta kuvaa yhteisiä tuntojamme.
Pyhä Jumala, tässä me olemme.
Sinä näet meidät jokaisen ja sen puolison, jonka olet kullekin antanut.
Minä tunnen oman puolisoni lämmön käsissäni.
Minä tiedän, että hän on se tärkeä ihminen elämässäni.
Minä pyydän nyt sinulta Herra voimaa ja sitkeyttä tähän liittoon.
Minä tarvitsen apuasi, jotta ymmärtäisin oikein oman puolisoni arvon.
Anna meille voimaa avautua toisillemme.
Anna puolisoni tuntea näissä käsissäni minun arvostukseni häntä kohtaan.
Hän on sinun lahjasi minulle ja ansaitsee tuntea sen.
Minä kiitän hänestä.
Aamen.
| 
