Eräs tarina parisuhteesta
Tänään
Katson lempisarjaani Everwoodia mukavasti sohvalla istuen. Vatsassani potkii 28 viikkoinen vauva. Korviini kantautuu yläkerrasta iltarukous, jota mieheni lukee 8-vuotiaan poikamme ja 6-vuotiaan tyttäremme kanssa. Katson kynttilöitä pöydällä. Niiden lämpö ja kirkkaus herättää minussa suuren kiitollisuudentunteen tästä hetkestä. Aina ei ole ollut näin ja alan muistella mistä kaikki alkoi…
Vuonna -93
Yksin pohjoisesta etelään muuttanut, turvaton ja rikkinäinen 16-vuotias tyttö tapasi elämän tuuliajolla pahasti hukassa olevan, turvattoman, alkoholistiperheen 19-vuotiaan pojan. Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta samoissa kaljaporukoissa hengaamista kyllä. Rakkaudeksi ja seurusteluksikin se syveni.
Alkoholi kuului kuitenkin valitettavan usein kuvioihin. Minä join siksi, että inhosin sitä, inhosin myös elämääni, koin olevani arvoton. Tulen varakkaasta avioerokodista, jossa näennäisesti kakki oli hyvin. Väsynyt yh-äitini juopotteli viikonloppuisin aiheuttamalla häpeää ja turvattomuutta minulle. Olosuhteet aiheuttivat ennenaikaisen astumiseni aikuisten elämään.
Mieheni taas joi, koska ei ollut elämässään paljoa muuta nähnytkään. Hänenkin vanhempansa olivat eronneet ja isä ei paljoa juomiseltaan yhteyttä pitänyt. Äiti joi monta vuotta ruokarahat, vaaterahat ja paljon muutakin aiheuttamalla pojalleen samat haavat kuin äitini minulle. Tällaiset ihmiset Jumala johdatti yhteen, peileiksi toisilleen ja on siinä peilaamista riittänytkin. KIITOS SIITÄ!
Varjelus ja rakkaus pitivät meidät yhdessä ja elämä kulki lähtökohdat huomioon ottaen hyvään suuntaan. Saimme oppisopimuspaikat ja elämä rauhoittui hieman.1990-luvun lopulla aloimme odottaa toivottua esikoistamme. Hankkiuduimme myös velallisiksi ostamalla oman pesäpaikan. Raskautta varjosti kasvain munasarjassani ja siihen liittynyt leikkaus. Kaikki sujui kuitenkin hyvin ja saimme terveen pojan.
Perhe-elämä paineineen
Kaksi ”aikuista lasta” alkoi kasvattaa uutta elämää, molemmilla kirkkaana mielessä olla parempia kuin omat vanhemmat… Kaikki menikin ensin hyvin, kunnes aloin kokea oloni hyvin ahdistuneeksi yksin vauvan kanssa: ei ystäviä, ei sukulaisia, vain yksinäisyys. Tämän kaiken purin tietysti mieheeni ennen kuin hänellä oli jalka ovenraosta sisällä, töistä kotiin tullessaan. Syyttelimme toisiamme, emmekä tajunneet, että lapsemme syntymän myötä molempien omat ahdistukset alkavat nostaa päätään…
Riitelimme usein ja repivästi. Annoin tulla sanallisesti ja mieheni pakeni tilannetta lähtemällä. Minussa se laukaisi turvattomuuden ja hylätyksitulemisen pelon. Hän ei suutuspäissään ehtinyt sanoa menevänsä vain jäähylle ja minähän luulin hänen lähtevän lopullisesti!
Mieheni ei tuskaani tajunnut, vaan hermostui entisestään itkustani ja roikkumisestani (hän kun oli aina voinut tulla ja mennä ilman että kukaan välittää vähääkään). Riidat pahenivat ja aggressiot kasvoivat. Mieheni pakeni riitoja myös baariin, ja toi kotiin humalan lisäksi mukanaan syyllisyyden. Turvattomuuteni sen kuin lisääntyi ja etäännyimme koko ajan toisistamme.
Riidat sovittiin aina samalla kaavalla: mieheni pyysi anteeksi, kun on niin heikko ja tyhmä ja minä kovetin itseni, halusin kyllä aidosti antaa anteeksi, mutta en voinut luottaa kehenkään. Onneksi oli hyviäkin hetkiä ja vietimme paljon aikaa perheen kesken. Meillä kummallakaan ei ollut ystäviä asuinpaikkakunnallamme, joten kuormitimme liiaksi suhdettamme, joutuessamme purkamaan toisillemme kaiken.
Toinen lapsi
Tyttäremme ilmoitti tulostaan esikoisemme ollessa seitsemän kuukauden ikäinen. Pelkäsin miten jaksamme ja tulemme taloudellisesti toimeen. Esikoista oli yritetty kolme vuotta ja nyt tyttäremme sai alkunsa näin vain.
Mieheni vaikutti ikionnelliselta, joten en uskaltanut pelkojani hänen kanssaan jakaa, mutta tunsin suurta syyllisyyttä ajatuksistani. Prinsessamme syntyi vuonna 2000.
Alku sujui hyvin, mutta sitten alkoi lähes hulluuden partaalle johtanut valvominen! Ei sitä silloin tajunnut, mutta ilman tätä lasta ja valvomisen tuomia tunnekuohuja, moni asia itsessämme olisi minulta ja mieheltäni jäänyt kohtaamatta ja parantamatta. Raskasta se oli.
Valtava väsymys
Olimme todella uupuneita. Onneksi mieheni äiti auttoi meitä tulemalla kaukaa meille lapsiamme hoitamaan. (hän lopetti juomisen kun esikoisemme syntyi). Oma äitini antoi henkistä tukea puhelimitse. Näin kahlasimme jotenkin usvassa eteenpäin. Valvoimme vuoroöinä…tai käytännössä valvoimme molemmat lähes joka yö. Mieheni lähti viideltä aamulla töihin toiselle paikkakunnalle ja minä jäin kahden pienen kanssa kotiin. Tyttö itkeskeli paljon myös päivisin.
Yritimme tulla keskenämme juttuun, mutta väsymys, turhautuneisuus, tulevaisuuden pelko, hellyyden puute, molempien yksinäisyys ja henkilökohtainen rikkinäisyys synnyttivät repiviä riitoja. Se aika oli henkistä hylkäämistä ja toisista vieraantumista pahimmillaan, aloimme muistuttaa vihamiehiä ja se oli PELOTTAVAA. Eräänä lauantaiaamuna töihin lähtiessäni huusi mieheni perään: mistä niitä hemmetin eropapereita oikein haetaan. Elämä pysähtyi siihen!
Kohti uuden alkua
Onneksi päätimme antaa sen verran lisäaikaa, että ”sain luvan” hakea meille apua. Kumpikaan ei olisi enää jaksanut, mutta päätimme, että on parempi silti nyt yrittää kuin miettiä loppuelämänsä erosiko turhaan. Kaikki sai alkunsa perheasiainneuvottelukeskuksesta, jossa terapeutti yritti rakentaa siltaa takaisin toistemme ja keskusteluyhteyden luo.
Ainut yhdistävä tekijä, minkä löysimme oli se, ettei kumpikaan pitänyt teraputista. Alku oli sekin…! Minulla todettiin samana vuonna kohdunkaulan syövän esiaste ja vaikka emme siitä paljoa puhuneet, se lähensi meitä. Saimme muistutuksen elämän ainutkertaisuudesta. Kun anoppini samana vuonna antoi meille joululahjaksi seurakunnan järjestämän parisuhdeviikonlopun ja lupasi hoitaa lapsemme, emme epäröineet tarttua tilaisuuteen.
Vietimme toukokuisen viikonlopun keskellä metsää, neljän muun parin kanssa suhteemme viestinnän parantamista harjoitellen. Se oli silloisen suhteemme käännekohta parempaan. Molemmat sitoutuivat tekemään töitä hyvinvointimme eteen. Järjestimme kahdenkeskistä aikaa.
Sen taas mahdollisti ystäväpariskunta, johon leirillä tutustuimme. He ottivat lapsiamme hoitoon. Apu, jota olemme heiltä saaneet, on ison kiitoksen ansainnut. Hengellinenkin puoli suhteessamme alkoi vahvistua näiden ihmisten myötä.
Yhteenvetoa
Olimme vähällä erota, sillä emme väsymykseltämme, lapsuuden ahdistuksiltamme ja arjen kiireiltämme osanneetkaan enää löytää tietä toisen luo. Emme enää kysyneet mitä kuuluu, miten voit, emme halanneet töistä tullessa, emme kohdanneet emmekä osanneet OIKEASTI KUUNNELLA toisiamme. Elämä oli vain selviytymistä, kilpailua siitä kumpi on väsyneempi ja ansaitsee tauon, kumpi sanoo viimeisen sanan. Parisuhdeviikonloppu ei parantanut kaikkea kerralla, mutta pysäytti. Tajusimme, ettei rakkautemme ole mihinkään kadonnut ja että yhteinen yritys nimeltä parisuhde tarvitsee molempien panosta ja huoltoa. Uusimme lupauksemme, ettemme KOSKAAN EROA ja että autamme toisiamme ymmärtämään itseämme. Tässä turvallisessa ilmapiirissä aloimme rakentaa uutta, kahden aikuisen suhdetta. Myös lapsistamme alkoi näkyä meistä huokuva positiivisuus ja rakkaus. Lapsetkaan eivät voi hyvin, jos vanhemmatkaan eivät voi.
Henkilökohtaiset muutokset
Tämä kaikki antoi rauhan myös henkilökohtaisen elämän kohtaamiseen. Hain apua psykoterapiasta, sillä halusin jättää menneisyyden haamut tullakseni vahvemmaksi myös parisuhteessamme. Kiitos vahvistuneen siteemme, mieheni jaksoi nuo vaikeat ajat vierelläni koko perhettä kantaen, kun minä en siihen kyennyt. Sain voimia ja toteutin myös haaveeni sanoutuessani irti silloisesta työstäni ja jäin 6- ja 4-vuotiaiden lastemme kanssa kotiin. Samana vuonna aloin työskennellä lasten parissa kotoa käsin.
Kun tuli mieheni henkilökohtaisen kriisin vuoro, oli minulla vuorostani voimia tukea häntä ja kannatella perhettämme. Hänkin hakeutui terapiaan lapsuuttaan pohtimaan ja minuuttaan vahvistamaan. Hyvä näin, sillä mitä paremmin voimme itse, sen paremmin jaksamme hoitaa suhdettamme.
Näiden muutosten ohella jäi myös alkoholi, lisääntyi uskovissa piireissä liikkuminen, avioliittoleireistä, parisuhderisteilyistä yms. parisuhdetta lujittavista asioista tuli elämäntapa ja perhe-elämämme rauhoittui. Luottamus toisiamme kohtaan kasvoi ja kasvaa. Kriisejä tulee, mutta TAHTO pysyy silloinkin, kun rakkautta ei tunne.
Toteutimme yhteisen unelman omakotitalosta ja löysimme toisistamme myös ison yhdistävän tekijän: tahdon toimia tuki- ja sijaisperheenä. Sijaisperhekoulutus lähensi meitä entisestään, opetti meille monia asioita toisistamme ja saimme jotain ”isoa” aikaan yhdessä.
”Lapsettomuus”
Yksi väkevimmin meitä koetellut, mutta myös toisiimme ja Jumalaan lähentänyt kriisi on ollut kolme vuotta jatkunut vaikeus saada lisää lapsia. Halusimme perheenlisäystä, mutta siitä ei koskaan pitänyt tulla ”pakkomielle”, olihan meillä jo kaksi tervettä lasta, sekä sijais- ja tukilapsia ja elämä mallillaan. Iso ahdistus tästä asiasta kuitenkin tuli.
Kävimme mieheni kanssa monta tuskallista riitaa ja keskustelua läpi, mutta olimme kuitenkin oppineet edes joskus rakentavasti riitelemään. Tämä kriisi käytiin läpi kuitenkin turvallisessa ilmapiirissä ja se löysi päätöksensä ja me rauhamme sekä kyvyn lohduttaa toisiamme.
Tässä ja nyt
Havahdun rappusten narinaan ja palaan tähän hetkeen. Kynttilöiden liekki lepattaa hiljaa mieheni istuessa vierelleni ja kietoessaan kätensä ympärilleni. Hän silittelee hellästi vatsaani ja toivottaa hyvää yötä myös masuasukillemme. Kesti melkein neljä vuotta ennen kuin meitä tällä vauvalla siunattiin, yhden keskenmenonkin nuo vuodet sisälsivät.
Kesti 12 vuotta taivaltaa tähän kohtaan suhdettamme. Kohtaan, jossa toinen toistamme tukien haluamme antaa parhaamme, tietäen, että riidatkin ovat rakennusaineiksi tarkoitettuja ja tuntien syvää luottamusta ja rakkautta toisiamme kohtaan.
Vauva liikahtaa, katsomme toisiamme ja sanaakaan sanomatta tiedämme toistemme ajatukset: olemme todella kiitollisia missä tilassa parisuhteemme ja koko elämämme on juuri nyt.
| 
